Kirjoituksia

Joskus kuulee puhuttavan salaliitoista. En usko, että on olemassa kovin monia salaliittoja. Ihmiselämän dynaamiset voimat vain vievät asioita tiettyyn suuntaan, ja tapahtumat näyttävät kuin salaliiton ohjaamilta. Tärkein näistä voimista - näin ainakin itse uskon - on ihmisten kilpailullisuus. Sen taustalla on todennäköisesti itsesäilytysvietti. Yksilöt, jotka ihmiskunnan pitkän olemassaolon aikana eivät ole pitäneet puoliaan muita yksilöitä vastaan, ovat menestyneet huonosti ja tuhoutuneet. Niinpä omasta edusta huolehtiminen - mikä siis merkitsee kilpailua muita vastaan - on ominaisuutena rikastunut evoluution pitkässä ketjussa.

Kilpaileminen rajallisista resursseista kuten omaisuudesta ja vallasta johtaa väistämättä niiden epätasaiseen jakaantumiseen. Se tapahtuu luonnonlain varmuudella, koska osalla ihmisistä on paremmat edellytykset menestyä kuin toisilla. Rikkaus kasautuu. Valta kasautuu.

Kun yhteiskunnan koneiston sisällä olevat toimijat kukin itsenäisesti kilpailevat siitä, kenellä on enemmän valtaa ja mahtia, muodostuu kehitys, jossa julkinen koneisto laajenee ja ulottaa otteensa kaikkiin mahdollisiin asioihin. Alamaisten elämän kontrollointi ja hallinta ja valvonta luo kontrolloijille ja vallankäyttäjille tilaisuuden korostaa omaa asemaansa.

Julkisissa viroissa toimivista ihmisistä tulee tärkeilijöitä, jotka heidän mitätön valtansa saa käyttäytymään pöyhkeästi. Tämän näkee jo aivan tavallisen pienen kunnan toiminnassa, jos sitä pääsee seuraamaan sisältä päin. Jopa kuntasektorin kaikkein alin kasti (palkkatasolla mitaten) eli sosiaalialan työntekijät syyllistyvät omalta pieneltä osaltaan vallan käyttämiseen oman asemansa ja itsetuntonsa pönkittämiseen. Jo pelkästään jotain surkeaa puliukkoa tai alkoholistiperhettä pompottaessaan ja uhkaillessaan sosiaali-ihminen voi kokea olevansa suurikin tekijä. Hänellä on pelotteenaan erilaisia pakkokeinoja kuten huostaanotto. Alalle oleellisesti kuuluvat salaisuudet ja salassa pidettävät asiapaperit ja vaitiolovelvollisuudet saavat virkailijan kokemaan itsensä melkein kuin joksikin Stasi-pomoksi, jolla on valta päättää alamaisten elämästä.

Ja tällaista ilmenee siis aivan tavallisissa pienissä kunnissa. Isojen kaupunkien vastaavien virkamiesten täytyy kokea olevansa itse Stalineita...

Ihmisyksilöiden kaikkein alimpien ja masentavimpien asioiden, köyhyyden ja kurjuuden ja muiden ongelmien, käsitteleminen vetää luonnollisesti raatokärpäsiä paikalle. Kuntien sosiaalilautakuntiin hakeutuu epämääräisiä tirkistelijätyyppejä, jotka kokevat olevansa jotain, kun he pääsevät tutkimaan kuntalaisten arkaluonteisia asioita (taloushuolet, perheväkivalta, alkoholismi, avioerot, hyväksikäytöt, pedofilia ym.). ja mahdollisesti tekemään niitä koskevia päätöksiä. Se, että lautakunnissa enimmäkseen ehkä päätetäänkin vain joistakin virkasuhteista ja sijaisuuksia ja muusta tämän tyyppisestä, voi olla pettymys joillekin.

Otin sosiaalialan esimerkiksi pelkästään siksi, että jonkin verran tunnen sitä. Mutta sama meno on käynnissä muillakin aloilla. Erityisesti kuntien tekniset osastot kaavoitusoikeuksineen ovat kauhun ja tuhon virastoja monien kuntalaisten silmissä. Näissä virastoissa nimittäin päätetään ihmisten omaisuudesta eli siitä, kuka onkaan se onneton uhri, joka häädetään kodistaan ja jonka metsät ja pellot ja rannat ja rakennukset ja puutarhat pakkolunastetaan "yhteiskunnan" tarpeisiin - tai luovutetaan edelleen rahavallan edustajille (suuryhtiöille, rakennusliikkeille tms.). Joidenkin ihmisten koko elämä pyörii kuntaa vastaan käytävän epätoivoisen viivytystaistelun ympärillä. Koskaan ei tiedä, milloin posti tuo taas uuden ruskean kirjekuoren, jossa kunta esittää vaatimuksiaan alueluovutuksista. Kaavoittajat ja tekniset virkamiehet käyttävät äärimmäisen raakaa pakkovaltaa - ja monet heistä tuntuvat nauttivan jumalaisesta asemastaan.

Tämä on pakkovallan mekaniikka. Ei siinä tarvita mitään salaliittoa, Riittää, kunhan julkinen sektori tunkee otteensa jokaiseen soppeen. Sen palveluksessa olevien yksilöiden vallantavoittelu ja tärkeilynhalu pitää huolen lopusta. Järjestely saattaa näyttää salaliitolta, mutta koska mitään ei ole sovittu vaan kaikki tapahtuu automaattisesti yhteisymmärryksessä, salaliiton määritelmä ei täyty.

Edellä esittämäni olettamukset ovat ehkä hiemen kärjistettyjä. Muutama lieventävä sana on siis paikallaan ennen kuin painan "lähetä" nappia.

Eivät kaikki sosiaalilautakuntien jäsenet ole "raatokärpäsiä" eivätkä kaikki sosiaalialan ihmiset ole vallastaan nautiskelevia tärkeilijöitä. Tämän tyyppisiä ihmisiä voi olla millä alalla tahansa - jopa tavallisena konttorityöntekijänä (tällainenkin on nähty). Ihmisistä on päältä päin vaikeaa tai mahdotonta nähdä millainen olento heistä sopivissa oloissa voi kuoriutua esille. Kiltin ja mukavan oloinen ihminen saattaa olla peto, joka aktivoituu, kun olosuhteet ovat sopivat. Tämä on pelottavaa. Vielä pelottavampaa on miettiä mahdollisuutta, että itse olisi tuollainen hirviö - asiaa vain ei vielä tietäisi.

Olin juuri miettimässä erästä poliittista “teoriaa”, kun piti ruveta tekemään muita asioita. Olin suunnitellut kirjoittavani jutun, jossa määrittelisin joukon universaaleja sääntöjä, joiden kehittely lähtee kuvitteellisesta tilanteesta, jossa joukko apinaihmisiä on yhdessä, eikä niillä ole mitään yhteisiä sääntöjä tai yhteistä historiaa. Tässä tilanteessa edetään ja katsotaan, mikä tulee olemaan ensimmäinen sääntö, ja edelleen, mitkä tulevat olemaan seuraavat säännöt. Pääsin kehittelyssäni vasta ensimmäiseen sääntöön, joka alkaa kehittyä, kun apinaihmiset joutuvat ensimmäisen kerran tilanteeseen, jossa pitää jakaa jokin rajallinen hyödyke, esimerkiksi ruoka. Viimeistään muutaman tappelun jälkeen kehittyy kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan se saa ottaa ensiksi ruokaa tai muuta jaettavaa hyödykettä, joka on edellisessä tappelussa ja sitä edellisessä tappelussa ja sitä edellisessä tappelussa (ja mahdollisesti vielä useammissa tappeluissa) onnistunut hakkaamaan muut ja kahmimaan ruuan itselleen. Muut apinaihmiset oppivat, että on parempi antaa periksi kuin joutua kerta toisensa jälkeen hakatuksi ja antaa vasta sitten periksi.

Tästä se lähtee.

Tämä kesä on mennyt aikaansaannosmielessä läskiksi, mutta niin on mennyt moni muukin kesä.

Bensan hinta jatkaa nousuaan. Kesä on tulossa.

Viime aikoina on ollut hiljaista kaikilla niillä foorumeilla, joita luen ja joille kirjoittelen. Tuntuu, ettei missään tapahdu mitään. Kaikki sanottava on jo sanottu.

Ja uskaltaako kohta enää kirjoittaa mitään? Tiedotusvälineissä on jatkuvasti uutisia siitä, kuinka joku on tuomittu jonkin kirjoituksensa takia. Joku on loukannut jonkun kunniaa. Joku toinen on kiihottanut kansanryhmää vastaan. Joku on joutunut käräjille Youtube-videosta. Joku on saanut tuomion teoista, joita Youtube-videossa näkyi. Ja niin edelleen. Ei ole ehkä kaukana se hetki, kun joku oikeasti istuu vankilassa kirjoituksistaan tai videoistaan.

Kaikkialla toitotetaan, että kirjoituksissa ei saa olla mitään, mikä on lakien tai hyvin tapojen vastaista. Mitä sillä tarkoitetaan? Vaikka jokin laki itsessään olisi hyvien tapojen vastainen, sitä ei ilmeisesti saa arvostella. Eihän hyviin tapoihin nimittäin kuulu lakien arvosteleminen vaan nöyristeleminen ja totteleminen.

Vaihdoin blogin väriä ja poistin kuvani sivupalkista. Ainoa kommentti tämän blogin kirjoituksiin on nimittäin ollut, että kampaa jätkä tukkas. Koska valokuvasta (joka oli otettu ulkona tuulessa) on hankala kammata hiuksia, poistin koko kuvan. Kuva oli kevään 2007 vaalien ajalta. Koska käytettävissäni ei tuolloin ollut valmiita "promokuvia", oli käytettävä mitä löytyi.

Jep. Odotellaan, mitä kesä tuo tullessaan.

Maantiet ja kadut pölyävät. Ja ihmiset mölyävät.

Olin ajatellut antaa tämän ja eräiden muiden blogien hiipua internetin uumeniin enää kirjoittamatta näihin, mutta kun tunnus ja salasanakin sattuivat löytymään, niin lisätään nyt pari sanaa ja pidetään blogi olemassa.

Pari sanaa.

(Ehkä myöhemmin innostun kirjoittamaan enemmänkin sanoja.)

Jos esittää esimerkin jostakin älyttömästä pakosta, joka koskee joitakin, mutta ei koske joitakin toisia, saa aina saman vakiovastauksen: Johonkin se raja on vedettävä.

Yksi tällainen kysymys voisi olla, miksi 35 hevosvoiman perämoottorilla varustetussa veneessä vaaditaan sakon uhalla kerran vuodessa tarkastettava sammutin, mutta 30 hevosvoiman perämoottorilla varustetussa veneessä ei vaadita, vaikka veneet olisivat samanlaisia, polttoainetankit olisivat saman kokoisia ja moottoritkin olisivat käytännössä samoja jotain kaasuttimen kurkun läpän kokoeroa lukuun ottamatta.

Tällaisessa asiassa saa vastauksen, että johonkin raja on vedettävä, ja jos sitä ei vedetä 33 pilkku jotain hevosvoiman kohdalle, mihin se oikein pitäisi vetää. Eikö Titanicin kokoisessa aluksessakaan muka tarvita jauhesammutinta? Johonkin se raja nyt vaan on vedettävä, joten älä valita.

Enkös osaa hyvin vastustajien argumentit. Mutta minullapa onkin vasta-argumentteja.

Jos raja on kerran pakko vetää johonkin, eikö sitä sentään esimerkiksi sammuttimien osalta voisi asettaa suhteessa siihen ominaisuuteen, jolla on jotain tekemistä tulipalovaaran kanssa. Tässä tapauksessa raja voisi kulkea siten, että veneen materiaali, rakenne, lisälaitteet ja kulkualue sekä muut sen tyyppiset asiat ratkaisivat, tarvitaanko sammutinta vai ei. Esimerkiksi hytillisessä puuvenessä, jossa on keitin, ja jolla liikennöidään avomerellä, sammutin vaadittaisiin, mutta avoimessa Buster-peltiveneessä, jolla liikutaan sisävesillä tai rannikon tuntumassa, sitä ei vaadittaisi. Tämä ei ole ehdotus vaan esimerkki siitä, että rajoja voi määritellä muutenkin kuin kaavamaisesti konetehon perusteella. Entäs se paljon kommentteja herättänyt sammuttimien vuosittainen tarkastus? Se vaadittaisiin, jos kyseessä olisi avaruusalus, jossa on yli 10 matkustajaa, ja joka on säännönmukaisessa liikenteessä planeettojen välillä. Muissa aluksissa vuosittain tehtävä tarkastus on tarpeeton.

Oma kantani on, että mitään pakollisia turvallisuusvarusteita ei tulisi vaatia ainakaan silloin, jos aluksessa on vain yksi henkilö. Ainoa poikkeus ovat kulkuvalot pimeällä, koska niiden puute voi vaikuttaa haitallisesti muihinkin kun aluksessa olevaan henkilöön.

Tämä kantani perustuu tasa-arvon vaatimukseen, eli periaatteeseen, että kenelläkään ei ole oikeutta käyttää pakkoa tai väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan muuten kuin ääritapauksessa puolustaessaan itseään tai muita kohdehenkilön ensiksi aloittamaa hyökkäystä vastaan. Koska ilman sammutinta ajeleva veneilijä ei hyökkää ketään vastaan, (poliisi)väkivallan ja pakon käyttäminen häntä kohtaan on tasa-arvon vastaista. Sama väkivallan ja pakon oikeus, joka antaa poliiseille luvan uhkailla ja rangaista veneiijää tuossa tilanteessa, antaa veneilijälle oikeuden puolustautua poliisien hyökkäystä vastaan. Koska väkivaltakoneistolla on valtion tuki ja voima takanaan, kansalaisen ei kannata puolustautua, vaan hän joutuu alistumaan. Alistumiselle ei ole kuitenkaan moraalisia perusteita vaan pelkästään käytännölliset perusteet.

Tai on tietysti moraaliset perusteet, jos moraali on muotoa "tottele tai kuole". Jos tuo on johtava moraali, mikä tahansa väkivaltainen teko on hyväksyttävä. Ainostaan siinä on eroja, kuka mitäkin asioita käytännön tilanteissa pystyy tekemään.

Jos joku on eri mieltä, kai hän toteuttaa elämänkatsomustaan myös käytännössä. Milloin tuli viimeksi ajettua ylinopeutta? Oliko poliisin tutka paikalla? Tuliko sakko? Ai, ei tullut, koska poliisit eivät havainneet rikkomusta.

Mitä "tottele nöyrästi yhteisiä pelisääntöjä" -elämänkatsomuksen mukaan tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Eikö muka mitään? Missä on johdonmukaisuus? Mars poliisiasemalle raportoimaan tehdystä rikoksesta. Onhan liian kovaa ajaminen ylinopeus myös silloin, kun poliisit eivät huomaa sitä. Eikö se ole vastuun pakoilua, että tehdään rikoksia ja toivotaan, ettei jäädä kiinni niistä.

Minua alkaa joskus ärsyttää ihmisten urautunut ajattelu, joka tuntuu joskus suorastaan tyhmyydeltä. Kun vein erään henkilön keskustaan, pidin sille poliittisen esitelmän aiheesta, joka sattui olemaan radion uutisissa. Aihe oli maamiinat.

Ihmettelin, eivätkö suomalaiset miinojen kannattajat aivan oikeasti tajua mistä kansainvälisessä miinakiellossa on kyse, vai mistä heidän asenteensa johtuvat. He perustelevat miinakiellon vastustamista sillä, etteivät Suomen miinat muka uhkaa siviilejä. Eihän siitä olekaan kyse. Tuntuu typerältä edes kirjoittaa näin yksinkertaisesta asiasta. Kyse on siitä, että saadakseen maailman levottomilla syrjäkolkilla tapahtuvat lasten ja muiden siviilien miinavammat ja kuolemat loppumaan, Suomen pitäisi luopua omista miinoistaan, JOTTA kiellosta tulisi koko maailmaa sitova, ja jotta levottomien syrjäkolkkienkin maat luopuisivat niistä. Ei siis ole kyse siitä, tappavatko Suomen miinat siviilejä vaan siitä, että kehitysmaat eivät luovu miinoistaan elleivät Suomen tyyppiset länsimaatkin luovu. Eli Suomen miinoista luopuminen vaikuttaa välillisesti miinaonnettomuuksien vähenemiseen maailmassa. Ja sitä paitsi, mikseivät Suomen miinatkin voisi tappaa siviilejä. Jos maailmantilanne menee niin pahaksi, että Suomen armeija joutuu miinoittamaan itärajan, mitä takeita on sille, että Suomen armeijaa tai Suomen valtiota yleensä enää on edes olemassa siinä vaiheessa kun miinat pitäisi kerätä pois. Miinat ovat vaarattomia siviileille vain, jos miinoitettu alue jää Suomelle ja jos Suomi säilyy itsenäisenä, ja Suomen armeija kykenee miinat sodan jälkeen poistamaan. Tuossa on aika monta muttaa. Viimeisen viidensadan vuoden aikana Suomi on menettänyt alueita Venäjälle useammin kuin kerran, joten niin voi käydä myös seuraavassa sodassa, jos sellainen tulee.

Sotaa ei todennäköisesti edes tule, joten mitä Suomi tekee miinoilla, joita se ei koskaan tarvitse, mutta joiden olemassaolo aiheuttaa välillisesti ihmisten silpoutumisia ns. kolmannessa maailmassa. Miksei miinoista voisi luopua? Eikö riittäisi, että säilyttäisiin sota-ajan varalle valmius tehdä miinoja. Se voisi olla jokin paketoitu tehdas jossakin vuoren sisällä, joka voisi tuottaa hetkessä suuren määrän miinoja varastoiduista raaka-aineista. Tuo järjestely merkitsisi tavallaan miinakiellon kiertämistä. En tosin tiedä, miten tarkat määräykset miinakieltosopimuksessa on tämän tyyppisten tapausten varalle.

Toinen asia, mikä minua ärsytti aamulla, oli ajatus siitä, kuinka jotkut ihmiset jääräpäisesti ovat juuttuneet propagandan ja aivopesun iskostamiin asenteisiinsa. Mikään fakta, mikään tieteellinen tosiasia, ei saa näitä ihmisiä muuttamaan mieltään. Heillä on absoluuttisen varmoja mielipiteitä asioista, joista he eivät tiedä mitään, ja joissa heidän ainoa “tietonsa” on heihin aivopesemällä iskostettua valheellista propagandaa. He puolustavat pinttyneitä käsityksiään keksimällä epätoivoisesti toinen toistaan huonompia perusteluja. Kun umpikuja vihdoin paljastuu heille, he kääntävät kirjoittelunsa henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi eri mieltä olevaa kohtaan. “Todistelemalla” että toista mieltä oleva on hullu tai asennevammainen tai itsekäs tai arvoton tai mitä he nyt keksivätkin, he yrittävät kiertotietä todistaa, että myös hänen mielipiteidensä on pakko olla hulluja, ja asennevammaisia jne. He eivät kestä sitä, että joku osoittaa loogisilla faktoilla ja esimerkeillä heidän olevan väärässä.

Tätä kirjoittaessani äänestäminen jatkuu vielä 15 minuuttia. Siispä on aika kiittää mahdollisia äänestäjiä. Ainakin yksi ääni on varma, sillä tyttäreni Paula kertoi äänestäneensä minua. Kiitos siis ainakin Paulalle ja (tämän verran pitää olla uskoa) muutamille muillekin.

Vaalit ovat ohi, mutta vapauden ja tasa-arvon aatteen julistaminen ei tähän pääty. Luultavasti tähän blogiinkin vielä tulee tekstiä, joten eipä vielä lakkauteta tätä.

Hyvää jatkoa kaikille.

Mitään absoluuttisia arvoja ei ole olemassa. Ihmisoikeudetkin ovat vain juhlava kokoelma fraaseja, jotka joku on joskus keksinyt. Islamilaisissa maissa monet katsovat, että länsimaiset ihmisoikeudet ja käsitys demokratiasta eivät sellaisenaan sovi kaikkiin maihin. Ne ovat tuontitavaraa eivätkä ne ota huomioon kulttuurien ja uskontojen erityisominaisuuksia. Joidenkin mielestä Koraanin oppien noudattaminen takaa ihmisille riittävät ihmisoikeudet.

Ei länsimaissakaan ihmisoikeuksista olla aina niin kiinnostuneita kuin miltä näyttää. Ihmisoikeuksia korostetaan lähinnä silloin, kun se sopii yhteen muiden päämäärien kanssa. 1980-luvulla Irakin ihmisoikeusrikkomuksista puhuminen ei sopinut Yhdysvaltojen politiikkaan, sillä Irak oli tärkeä liittolainen Irania vastaan. Vasta kun välit Saddam Husseiniin menivät poikki, huomattiin, että mieshän on polkenut kansansa ihmisoikeuksia. Sellainen mies oli tietysti syrjäytettävä.

Kiinassa ei ole kunnollista demokratiaa, eivätkä ihmisoikeudet ole alkuunkaan läntisellä tasolla. Silti kiina kelpaa niin Boeingille kuin Nokiallekin. Bisnes ei tarvitse täysiä ihmisoikeuksia. Päin vastoin niistä muistuttaminen saattaa olla huonoa bisneksen kannalta.

Ainoa asia millä joku voi oikeuttaa islamilaisen tasavallan korvaamisen länsimaisella demokratialla, ovat aseet. Ja aseet eivät tarvitse kulttuuriobjektiivisen tarkastelun kestäviä perusteita. Kun aseet ovat puhuneet, perusteet voidaan keksiä sen jälkeen. Irakin miehitys on tästä hyvä esimerkki.

Lueskelin jokin aika sitten syksyllä 2002 ja alkuvuonna 2003 ilmestyneitä sanomalehtiä. Niissä kerrottiin Tony Blairin esittäneen sataprosenttisen todisteet siitä, että Irakilla oli kemiallisia ja biologisia aseita ja kyky valmistaa niitä lisää. Lisäksi Irakilla oli Blairin mukaan mahdollisuus saada ydinase viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Lisäksi Irak vehkeili terroristijärjestöjen kanssa ja tuki niiden toimintaa länsivaltoja vastaan. Niinpä Irakiin oli hyökättävä.

Ja sinne hyökättiin. Kemiallisia aseita tai niiden valmistuslaitteita ei löytynyt. Terroristiyhteyksiä ei paljastunut. Irakin ydinaseohjelman todettiin olleen lakkautettu. Mitään ennalta mainittuja perusteita hyökkäykselle ei siis ollut. USA ja sen liittolaiset eivät kuitenkaan pyytäneet anteeksi aiheetonta hyökkäystä ja vetäytyneet maasta vaan keksivät jälkeen päin uusia perusteita hyökkäykselle. Perusteet ovat tarpeen vain asian paketoimiseksi mukavalta näyttävään muotoon.

Mitä tulee ihmisoikeuksiin, niin eivät länsimaidenkaan asiat ole aivan parhaalla mallillaan. Kehitys on lisäksi menossa huonoon suuntaan.

Jos vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistanut 1700 -luvun tai 1800-luvun filosofi siirtyisi aikakoneella nykyiseen maailmaan, hän luultavasti kauhistelisi sitä, mihin kehitys on mennyt. Vapauden aatteista ei ole jäljellä kuin juhlapuheiden korulauseita. Seinissä, katoissa ja pylväiden päissä tuijottavat mekaaniset lasisilmät, joiden takaa katselevat tuhannet turvallisuusviranomaiset. Kansalainen, josta joku vapauden huuruissa oleva yltiöpää aikoinaan käytti jopa nimitystä "vapaa mies", joutuu vähän väliä tekemään turvallisuusviranomaisille selkoa yksityisistä asioistaan. Hänellä on oltava mukanaan joukko asiapapereita, joilla hän todistaa olevansa oikeutettu eri asioihin. Liikkuessaan kulkuneuvoilla hän joutuu tekemään viranomaisille selkoa siitä, mitä hänellä on taskuissaan tai kassissaan tai mitä hänellä on piilotettuna vaatteisiinsa? Viranomaiset kopeloivat hänen kehoaan. Kuljettaessaan itse kulkuneuvoa hän joutuu puhaltamaan laitteeseen, koska viranomainen epäilee hänen juoneen alkoholia. Viranomainen haluaa tietää, mitä hän on juonut ja mitä syönyt? Jos "vapaa mies" kieltäytyy tarkastuksista ja vetoaa siihen, että hänelle kuuluu tietty yksityisyys ja koskemattomuus, häntä vastaan käytetään väkivaltaa. Hänet taltutetaan pampuin ja pistoolein ja käsiraudoin ja viedään lääketieteellisiin kokeisiin, joissa hänen pistetään piikkejä.

Kansalaisten kohtelu on sellaista, että ”vapaa mies” kokee olevansa jatkuvasti jostakin rikoksesta epäilty. Kehenkään ei luoteta.

Ja entä itse lainsäädäntö? Kuinka paljon henkilökohtaista vapautta se on jättänyt "vapaalle miehelle". Eipä juuri mitään, ja loppujakin viedään. Turvallisuusviranomaiset ovat onnistuneet saamaan keskiajan uskonnollisen papiston asemaa vastaavan aseman. Keinona on ollut ihmisten fyysisiin pelkoihin vetoaminen.

Ennen ihmiset olivat voimattomia fyysisten uhkien edessä. Kuolemalle ei mahdettu mitään. Se oli otettava tosiasiana. Kun kuolema oli jokapäiväinen vieras, joka verotti lapsikatraita ja harvensi ihmisiä kaikista ikäluokista, ihmiset pelkäsivät sielujensa puolesta. Tämä pelko avasi papistolle mahdollisuudet nousta merkittävään asemaan. Kun pappien vallankeskittyminen oli vahvimmillaan, ihmisiä poltettiin rovioilla pappien käskystä.

Ajat ovat muuttuneet. Ennenaikaisia kuolemia on onnistuttu vähentämään. Kuolemat tapahtuvat piilossa. Lapsia ei enää kuole yhtä paljon kuin aikaisemmin. Ihmiset elävät valheellisessa turvallisuudentunteessa ja kuvittelevat olevansa kuolemattomia - tai ainakaan he eivät ajattele kuolemaa. Ongelmana paratiisissa on kuitenkin jokin inhottava vaara tai onnettomuus, joka voi katkaista illuusion "turvallisesta" ja lähes ikuisesta elämästä. Ja tähän illuusioon on iskenyt kyntensä nykyajan papisto Uudessa Uskonnossa. Tämä papisto ovat turvallisuusviranomaiset. He lupaavat ihmisille iankaikkista elämää - tai ainakin melkein - kunhan ihmiset vain tottelevat. Vaarojen ja riskien puntaroiminen itse ja toivoton kamppailu niitä vastaan pitää lopettaa. On vain luotettava ja turvauduttava kaikkitietävän herran käteen - poliisiherran.

Tässä kaikessa - niin turvallisuusviranomaisten hallitsemissa länsimaissa kuin mullahien johtamissa islamilaisissa maissa - on kyse siitä, että valta pyrkii aina kasautumaan harvojen käsiin, aivan kuten rikkauskin, ja massojen kohtaloksi jää totteleminen. Jos vallankeskittyminen puretaan jollakin alalla, tasa-arvoa kestää vain hetken ajan. Lähes saman tien valta alkaa nimittäin keskittyä jollakin toisella elämänalueella. On aivan sama, mikä järjestelmän nimi tai muoto on. Valta keskittyy aina. Diktatuuri on siis ihmiskunnan luonnollinen olotila. Eroa on vain siinä, millainen diktatuuri se on.

Tämä kannattaa pitää mielessä, kun suunnitellaan islamilaisen diktatuurin korvaamista länsimaisella dikt… demokratialla.